Huh huh , tulipa otettua pari piirua jo ennakkoakin , mutta palataan taas sinne muistojen kultaamalle 60 luvulle vapaasti virtaavan , koskena kohisevan veden äärelle. 

Avioiduin Irman kanssa juhannuksena 66 ja häämatka viissatasella Trabantilla suuntautui Kuhmon Lentuan koskelle. Nurmeksen ja Kuhmon välinen tie oli täysremontissa , maavaran ylittävien kivien monen tunnin kiertelyn jälkeen poikittaisten jousipakkojen joustamattomuuden johdosta perusteellisen hyvin ravisteltuina saavuimme kuitenkin Kuhmoon. Ahtoselta vuokrattiin vene ja alakosken möljää pitkin se vedettiin suvantoon. Leiriytyminen yläkosken partaalle oli siihen aikaan vielä aika ongelmatonta , siinä sivussa sai aivan oman kosken.

Äänellä ja melulla on eroa. Koskenkohina on kovaa ja jatkuvaa melua , mutta ah…. niin rauhoittavaa. Sitä voi erehtyä vieläpä kuuntelemaan , jotain se aina kertoo ……

Suvannossa pyörivästä veneestä kutsuimme pari paikkakuntalaista kahville suvannon rannalle pystytetylle leirille. Voitto ja Raimohan ne siellä souteli. Heidän avustuksella tutustuttiin myös Lentuan laskentaan. Se laskenta ei ollut matematiikan kaavoihin kangistunutta tankerointia , meni kuin vettä vaan Lentuasta Lammasjärveen. 

Niskan ja suvannon välillä oli kelkkarata jota pitkin rautaisen tien ja rautaisen pyörän kihinää kuunnellen , kohtalaisessa etunojassa astellen veneen sai suvannosta niskalle. Päivän luppoaikaan opeteltiin koskenlaskua. Lintankallion alapuolella oli kuohukiila josta veneen sai joskus hyppäämään jopa kokonaan ilmaan. Rautapyörä kelkallakin veteenlaskua tuli harjoiteltua. Puukangella hillittiin rautapyörien pyörimistä , mutta jos kertyi liikaa nopeutta , niin lukkojarruttelusta huolimatta kelkka meni ns. ”kelkkana” veteen ja kyydistä pois hyppääminen kuivalle maalle voi olla kivuliasta. Vanhin voide jarrutti vauhdin hyvin tehokkaasti komealla roiskauksella ja muinoinen kesä kuivasi pian kelkalla laskun kastelemat kutimet.

Eräänä kesänä eräällä Antero nimisellä kaverilla oli mukana kumivene. Tietysti sillä sitten piti laskea koski. Niskalla nenä valkoisena arvailtiin matkan hurjuutta. Suvannossa sitten kiroiltiin ääneen , eihän tuo ollutkaan mitään. Siinä missä puuvene jopa loikkaa , kumivene vain notkui , eli noudatti täydellisesti  , jopa yli-innokkaasti hallinnon vaalimaa suomettumisen ajan profiilia.

On vahinko että kameroiden kehitys , varsinkin videoiden , oli vielä ulottumattomalla tasolla. Anteron pyydystämän vajaan kiloisen lohenpennun ylös saaminen Lintankallion ja mantereen välillä olisi ollut kuvauksellinen tapahtuma. Ilman haavia käsi kävi ja luikas pinta veden roiskeineen esti monta kertaa käteen jäämisen. Viimein sujahti sormi kiduskannen sisälle.   

Abu 444 oli kova heittokone ja Abu Fly oli siihen aikaan heitettävä perho. Karvoja oli ympätty metallirungon kylkeen. Voitto Pulkkinen sitten kahlaamalla pelasti pari niistä kosken kivien väliin kiilanneista pölleistä ja patopuista. Voitto myös perehdytti sitten enemmän Lentuankosken perhokalastuksen saloihin. Pusikkoisilla rannoilla hyvin kätevä peli on heittolitka , painopallo tai sukkula ja moniakin perhoja lentää hyvin. Vavalla sen voi ampua puun altakin. Tammukkaa  , lohen pentua , harjusta ja siikaa koskessa oli vielä luonnostaan. Hyvin harvinainen saalis oli korpisärki , se oli kuin siika , vain rasvaevä puuttui.

Itämeren lohi ja meritaimen olivat vain hieman aiemmin päässeet nousemaan Oulujokea ja Sotkamon reittiä pitkin vielä Lentuatakin ylemmäs. Lentuan lohella on taimenen pyrstö , mutta aidon vaelluslohen väritys. Mustapilkkuinen hopeanvärinen omanjärven vaelluskala on edelleenkin. Muuttomatkaan kyllästyneet lohet ovat sitten vaihtaneet silakat ja hailit muikkuihin syömäkalana. Vaikka isojakin lohia on aiemmin esiintynyt , koko ja määrä on nykyisin vain muisto menneestä. Oulujoen lohen historia on värikäs , varsinkin sen jälkeen kun brittilordit kävi kylässä. Ei niin kovin ammoaikoina renki teki työehtosopimuksen jossa määriteltiin montako kertaa viikossa pöydässä saa olla lohta. Kemijoki ja muillakin jokivarsilla näitä TE sopimuksia solmittiin.

Liitetään tähän väliin mukaan kalakertomus joka muistuttaa kalajuttuja. Ei voinut olla se kala perämerestä nousseita , monta on jo patoa välissä , villin lohen voimaa oli kuitenkin vielä varastossa. Voitto toi koskelle pitkän siiman joka oli pumpulilankaa ja jo hiukka haurastunut. Matoja pistettiin koukkuun kun sitä laskettiin Kuivaniemen ja Pukkisaaren välille. Siima oli ollut muutaman vuotta varastossa joten se ei  paljoa luistellut vaan oli takertunut toisiinsa. Kun minun ja Voiton päreet paloi ja hihatkin hulmusi ilmiliekissä , uhattiin heittää loppulaatikko järveen , Irma säilytti maltin ja selvitteli sotkun. Siiman päissä oli vain pienet kivet ja useita tiiliskiven kokoisia styrox kohoja niiden välillä.

Aamulla kun siimaa koettiin , saaliiksi tuli komeita ahvenia. Niin olivat syvälle syöneet koukun , että ei sitä voinut irrottaa kuin kolkkaamisen jälkeen väkivalloin. Väkivallan johdosta ahvenilta jäi kidukset ja suoletkin roikkumaan koukkuihin kun selasimme siimaa eteenpäin. Siiman loppupään lähetessä Voitto ihmetteli etteihän kosken kuohunta tänne asti pitäisi kuulua. Ei ollut koski joka kuohui hieman kauempana. Tiiliskiven kokoinen koho viiletti pintaa pitkin että vesi roiskui korkealle. Veto oli meistä poispäin ja Voitto sipaisi puukolla siiman poikki , että kalalle jää enemmän liikevaraa. 

Sitten koho sukelsi syvälle ja ehdimme soutaa lähelle kun se kohosi taas pintaan. Löysä oli siima joka suuntaan ja se kohon viereinen tapsi kadonnut. Ei ollut kilon tai kahden se kala joka antoi koholle kyytiä. Semmoisen kilon ja kahden välillä olevan kirkkaan kalan sitten saimme seuraavana kesänä. Nyt se siima oli jo kulkenut kilometrin laskupaikasta ja kierrätelty Pukkisaaren rantakiviin. Kilon tai kahden kala ei kuljettele sitäkään siimaa niin kauas. 

Ahneuden avustamana tein sitten seuraavaksi kesäksi erikoisvahvan uusimpien kuitujen lyhyehkön siiman ja syötteinä oli muikkuja. Se katosi kokonaan emmekä siitä löytäneet kohoakaan ahkerasta etsinnästä huolimatta. Veikö sen sitten kirkas kala vai erään sukeltajan pikaisen pintautumisen aihe ja kauhukuva , kuution kiven ympärille kiertynyt matikka. Kyllähän monni olisi aikoinaan päässyt nousemaan järveen ja kasvamaan isoksi , eli ei välttämättä harhanäky tai kalajuttu. Hylkeen päällä varustettuja kummajaisiakin Lentualla on muinoin nähty , ainakin tarinoissa.       

Paljon on puitu, käyty turpakäräjiä ja sarkahousujen persauksia hinkattu , että missä kulkee  tammukan ja järvilohen pennun raja. Entisaikaan tammukalla ei ollut mitään alamittaa , kuten lohenpennulla oli pikkuisen. Kyse on elinkeinosta , tammukka ei lähde vaellukselle , pysyy synnyinseudullaan. Pidän tammukkana kylkien isoja pilkkuja , ja enemmän keltaiseen vivahtavaa pohjaväriä. Lohenpentu taas on vatsasta vaaleampi , mustapuna pilkullinen sivukuva , selkä tumma. Vaelluskaloista olen saanut alle puolikiloisia kirkkaita vaelluskaloja , kävivät pistäytymässä koskessa. Tänäpänä kiista on ratkaistu , ”lailliset” tammukat ovat 60 senttisiä , jos vielä viihtyvät , tai on jäljellä koskessa.

Tähän väliin täytyy ottaa tarina myös pienestä lohesta. Pääsin seuraamaan tarinan kulkua alusta lähtien oman ongintani lomassa , välillä hyvinkin intiimiltä etäisyydeltä. Noin keski-ikäinen pariskunta , joilla oli mukanaan noin koulunsa aloittanut poika , onki rehellisellä mato-ongella möljältä. Pojan ongen matoon iski ja koukkuun tarttui noin kaksitoista senttinen , eli kaksivuotias lohenalku. Välittömästi seurue kiiruhti kiveltä kivelle hyppien möljältä rosvovirran yli suvannon rannalle , jossa virittivät saalille paistonuotion.

Sillä aikaa kun poika nokesi kalapienokaista nuotiossa , vanhemmalle väelle sikisi riita siitä , kuka syö kalan. Herkutteluhetkestä kiistelijöiden ääni kohosi välillä korkeuksiin ja kiista jatkui kauan ja kiivaana. Niin olivat kiistelijät keskittyneet kiistaansa , etteivät huomanneet , että poika oli paistanut ja syönytkin saaliinsa. Kaksikko kohdisti nyt ankaran pettymyksensä ohimenneestä herkkuhetkestä pojan sättimiseen. Kun poikaan kohdistuva väkivallalla uhkailu alkoi olla huolestuttavaa , syyllistyin minäkin laittomaan uhkailuun. Uhkasin uittaa riitapukarit jos eivät jätä poikaa rauhaan. Tilanne rauhoittui ja kiistakumppaneiden kierrosluku laski , minäkin säästyin laittoman uhkauksen toteuttamiselta.

Lentua on näytellyt osaa myös Kostamus kaupassa. Tulimme kosken niskan möljältä takaisin leirille ja yllätykseksi suvannon laiturilla kuului voimakasta itäpuolen murretta. Jermu Laine oli tuonut Lentuan laiturin ja rautaradan kautta neukkujen valtuuskunnan koskelle ja koskenlaskuun. Livree pukuiset tarjoilijat tarjoili piristeitä. Vähän meni pipariksi laskut , mutta kastuihan vaatteet sentään piristävässä pulahduksessa Lentuan laiturin viereisessä vedessä , joka tuli sekin aivan rajan pinnasta läheltä Kostamusta.  

Vielä 60 luvun loppupuolella Lentuankoski oli vähemmän ruuhkainen. Ahtoselta ostetulla ongintaluvalla sai kosken ympäristöineen omistaa aivan kokonaan vielä satunnainen kulkijakin. Luonnonrauhaa ja luontaista ympäristöä riitti. Taustamusiikista huolehti alati pauhaava juokseva vesi , sen säestyksellä luonnonkaloja sai onkia vapaasti. Vaikka vesi juoksee kohisten kovaa , tällainen tausta ei kiristä pipoa. Tulvaveden aikaan rantapenkkakin tärisee aivan selvästi , vesi on painavaa. Illalla pari onkijaa käväisi joskus möljällä kokeilemassa onneaan. Viikonloppuisin muutama lisäkalastaja ei häirinnyt omaa kalastusta. Eli siis pääsin nauttimaan vapaan kosken vapaan kalan vapakalastajan viimeisistä vapaista vuosista. 50 vuotta myöhemmin kaihoretkellä tajusin varmaksi että oli ollut onni onkia rauhassa viimeisiä luontaisia kalakantoja.  

Onkijalle ja tammukalle voi järjestyä isompikin yhteinen yllätys kuin tavallinen koukkuun tarttuminen. Irma kelasi pihlajan alla siimaa sisään ja tarkkaili lipan asettumista vavan kärkeen. Juuri kun lippa irtosi vedestä , tammukka ampaisi siihen kiinni. Seurasi ketjureaktio , Irma säikähti , tempaisi vapaa ja painoi umpikelan liipaisinta. Tammukka ampautui korkealle taivaalle. Huimasta hypystä huolimatta ei ollut lentokala , alas tuli ja tanssi pihlajan oksien läpi maahan. Yllätys oli varmaankin molemminpuolinen.

Siihen aikaan Lentuan koskella oli vielä puutavaran irtouittoa. Eräs uittomies Nivalta katseli suu virneessä turistin sorkkimista , yksi tai kaksi nousu siikaa kerrallaan. Suu edelleen virneessä totesi touhuistani , ”meelläpäen poejat lippovaa noeta säkkikaapalla päevässä”. Omaksi ennätykseksi jäi vavalla viisi siikaa kertaheitolla. Siialla on hennot suupielet , notkealla vavalla jos kelaa vapa korkealla ne pintaan ja antaa virran viedä ne alavirtaan , ne voi saada jopa haaviin. Virran alapuolen kivellä Irma onnistui saamaan ne kaikki haaviin. Möljänpuolen pienen niskaluodon alla oli monttu joka kuhisi siikaa , vesi oli sen verran viileätä ettei se sentään kiehunut siikaa. Valmiiksi keitettyä rantakalaa ei saanut.

Toki koskessa oli silloin isojakin mammakala luokan siikoja ja harjuksia. Ne eivät nousseet pintaan vaan jurrasivat vähän aikaa siiman jatkona ja menivät menojaan. Millinnailon on turhan tuhtia ja peruketapsit piti olla ohuempia kuin muu siima , ettei koko litka jäänyt kiveenkään. Suvannosta jotkut saivat keskiyöllä kiloisia siikoja pilkillä. Jokakesäinen Lentuan kävijä Niemelän Jorma sai tietojeni mukaan suurimman harjuksen yläkosken möljän mutkasta keskiyöllä. Kala painoi kuulemma 3,6 kiloa. Suuret harjukset nousivat koskeen kun aamuyöllä usva nousi suvannosta koskeen. Oma harjusennätykseni jäi 1,6 kilon hujakoille. Suurempi harjus on melkoisen tumma juuri nostettuna , kun kala kuolee tummuus haalenee.

Kyllä kaloillakin on kello. En tiedä onko kvartsikide vai vieteri , raksutusta kosken kuohunnan äänien takaa en kuitenkaan kuullut , kvartsin oli kuitenkin tarkka. Tasan kymmentä vaille kymmenen illalla , ammoin ennen kesäaikaa , harjukset nousivat Lintankallion ohi ylävirtaan. Menivät kuin Vilkkilän kissat. Mannerheim väylän iltaruuhkassa rientäjiin ei voi verrata , ne kun pysähtyy välillä ainakin valoihin. Yhtä säännöllisesti kuin alkoi , syönti ja liike loppui tasan kymmeneltä , reikä reikä. Onnistuin usein niinä kymmenenä minuuttina saamaan niitä verkkokauhan täyteen. Nami nami , tikkuharjuksen aromia tuskin voi ylittää. Eikä siihen kyllästy koskaan.

Erään Olli nimisen oikeilla perhovälineillä varustetun kaverin kanssa syntyi kisa , kumpi on parempi , populistinen kelalitka , vaiko ihka aristokraattisen oikeat välineet. Vain harjukset huomioitiin. Iltapäivän ja illan lopputulema oli Ollin 37 , ja minun 36 harjusta. Alamitat olivat silloin aivan toiset , niin olivat olosuhteetkin. Ymmärrystä riitti kyllä siihenkin , että alamitta kasvaa suuremmaksi jos selviää ensimmäisestä koukun kirpaisusta.

Suvun jatkamisen aiheuttaman suuren perhoparveilun jälkeen aamulla oli puolen hehtaarin lautta kuolleita perhoja pyörimässä suvannon tyynenveden pyörteessä. Kyllä sitä lauttaa katsellessa alkoi uskoa ettei kalat koskeen tulleet paastoamaan. Näkihän sen toki myös kaloja peratessa pullottavista vatsalaukuista. Kalojen lisäksi västäräkin ei tarvinnut kuin notkua kivellä ja poimia vedestä evästä poikasilleen. Jos oli pesä viereisessä pajukossa , matka markettiin supistui jopa metriin. Paljon on perhojen poikasia koskessa jos suurparven lisäksi niitä löytyy joka ilta ainakin jonkun aarin verran. Eräs kerta on jäänyt mieleen. Olin poikani kanssa koskella kun illalla tuli runsasta runsaampi perhoparveilu. Perhoja parveili niin paljon että kun heitti litkan , parveen jäi reikä sen lentoradalle. Niitä viisti vedessä ja korkealla pinnan yläpuolella. Ylitarjonnasta huolimatta kaloille kelpasi keinotekoinen Peter Ross , vain ja ainoastaan se. 

Myöhemmin eläkeläiset kuin nuoremmatkin onkivat siikaa eläkeläisillä , möljä oli jokseenkin miehitetty. Tavallisen onkivavan päässä kolmikoukkuisen perhon nimikin oli eläkeläinen , häkilätön musta runko ja hopeakierre.

Todistin myös uiton loppumista Lentuan Koskella. Yöllä uittolautat ja puomit laskettiin koskesta alas. Toista kilometrinen puomi oli sitten vuorossa. Puomin alkupää koskessa aiheutti kokonaisuuden kiihdyttämisen arvokkaan hitaasti. Kun alkupää ehti soljua yläkosken mitan verran alas ja suvantoon , alkoi järvelläkin viritä V kuvio puomin yläosaan. Alapuoli oli kerännyt veden kitkaa riittävästi , puomin yläpuoli taas riehaantui kun yläkoski painoi suuremmalla vauhdilla päälle. Kymmenmetriset puominpätkät pyöri kärrynpyörää kun tökkäsi pohjaan tai möljään , yhdysketjut sinkosi maastoon helähtäen. Eräs aikakausi loppui tähän kolinaan ja jyskeeseen. Niin lopahti kalansyöntikin pariksi päiväksi , taisivat nekin pelästyä. On sitä meteliä ja kolinaa koettu aiemminkin kun virtaan on päästetty propseja ja tukkeja virran täydeltä. Uiton loppumisen aikoihin syyllistyttiin eläinten kaltoin kohteluun. Vedettiin kissaa hännästä tuleeko koskeen voimalaitos. Onneksi kissan kynnet pitivät ei rakenneta puolella. Ympäröivälle yhteiskunnalle ja muullekin ympäristölle 60 luku oli muutoksien taitekohtaa.

Jos ei ole enää muuta alkuperäistä jäljellä , koski ja sen lasku on. Tosin jäänlähdöt ovat järjestelleen pohjakiviä uusiin asemiin. 

Koskionginta oli aikanaan hyvinkin innokasta. Kyllä se vei miehen ja mielen kuin kosken virtaus , ihan välillä pisti kädenkin tärisemään. Oli yksi heinäkuinen helleviikko ja perhon purijat viihtyi kivien kosteissa. Kokosimme kaverin kanssa päivällä jo kamppeita kun lounaasta virisi matalan muotoinen pilvipeite. Tavarat veimme jo autolle , mutta päätimme katsoa illan kelit. Kalakeliä ennusti jo iltapäivällä koivujen latvoissa pyörivät surviaissääskien parvet. Lounaasta sitten saapuikin tihkusade. Vaikka yökin oli niin musta että vastaranta hämärsi , niin vieläkin mustempi Musta Yö kelpasi  siialle. Kun keskiyöllä siika huilasi , pistin Hardyn Juutuan Yön litkaan. Kosken niskalla nousi kuusi toistakiloista lohenpentua perä perää. Siinä vaiheessa käsi vapisi , vieläkö , siihen kuitenkin syönti tyssäsi. Ei ollut Lentuan seita saita , kiitin lähtiessä. 

Saimme kaksi lasta , pojan ja tytön , molemmat vuonna 70. Kun Irma odotti esikoista 69 , olimme jälleen Lentuankoskella kun jenkit kampesi Kennedyn julistamalla kansallisylpeydellä kuuhun. Kyllä mualima silloinkin kohahti. Patteriratiosta joka riippui puun oksassa kuunneltiin uusia uutisia avaruudesta. Itsekin jouduin silloin ihmettelemään hieman UFO juttuja. Olimme jo palanneet koskelta ja kävimme Keimolan moottoriradalla antamassa ajo-opetusta siskon pojalle. Silloin bongasin sikarin muotoisen esineen korkialla taivaalla. Kiikaria ei ollut mukana , parempien selitysten puutteessa päädyimme siihen että esine on  kuusta palaava jenkkikapseli. Myöhemmin korjasin käsitystä , ei sitä kapselia olisi näkynyt kiikarillakaan , niin oli pieni ja niin oli kaakana. Kuitenkin kohde pysyi paikollaan kymmeniä minuutteja , hitainkin kone olisi ehtinyt horisonttiin. Sääpallot ovat pallon muotoisia alhaalta katsottuna , ei vaakasuorassa sikarin muotoisia. Paremman puutteessa tapahtuma kirjattiin selittämättömien sekaan. 

Lasten myötä kävi mielessä että samaa tietä ja katua pitkin kuin muukin liikenne , käy myös lapsosen tie. Lapset ja vanhukset ovat täysin rauhoitettuja , muiden on huomioitava heidän toilailutkin. Kyllä jämpti on näin. Voi siinä sivussa katsella kanssakilpailijoitakin hieman ystävällisemmin kuin aseen tähtäinten yli tai läpi. Tilanteesta riippuu , mänenkö minä vai mänetkö sinä ensin , se voi edistää omaakin mänemistä. Suomen autokauden olen elänyt laihoista katovuosista lihaviin puskurissa roikkumisiin ja riitaisiin ohituksiin saakka. Hupaisaa olisi ollut 50 luvulla peltipoliisin pukeminen ja toimintojen siirtäminen tolppaan.